Antti Hernesniemi Uuden ajan valssi / Antti Hernesniemi plays his piano ...

Esine kahden käden sormiotteessa / An object held with both hands' fingers / Piirros - Drawing A Hernesniemi

 

Vertaiskokemus: Me olemme samanlaisia, miksi riitelemme ? / We people, we are similar, so why are we quarreling ?

 

Biologinen lääketiede ja psykiatria jylläävät - missä on humanistinen lääketiede ja psykiatria ?

 

Ohessa kirjoitukseni Suomen Kuvalehteen, n:oon 39/2020.  Biologinen lääketiede ja psykiatria jylläävät. Kyllä ne saavatkin edetä, mutta niiden rinnalle pitäisi tuoda yhä enemmän tuota ihmisen sairaus- ja muuhun kokemukseen pohjaavaa humanistista lääketiedettä ja humanistista psykiatriaa. Niillä olisi paljon annettavaa, mutta niihin ei keskitytä eikä siten niiden tutkimus etene siten kuin lääketieteen biologisten alojen fyyysis-kemiallinen tutkimus. 

Lääketieteellisiin tiedekuntiin valittavat opiskelijat ovat edelleen voittopuolisesti luonnontieteisiin suuntautuneita - siksi kun karsintakokeissa sellaisten aineiden osaamista korostetaan. Oman lääkärintyön kokemukseni ja omien ja läheisten sairauskokemuksieni pohjalta olen sitä mieltä, että sairastuneen ihmisen kokemuksen tunteminen, siihen samaistuminen ja vertaisuuden kautta sen ymmärtäminen edistävät lääkärin työn myönteistä vaikuttavuutta potilaaseen ja siten hänen, sairastuneen ihmisen, tervehtymistä.  

Kannattaa perehtyä alla olevan linkin kautta fil.maisteri Eve Raskun pro gradu -tutkimuksen tuloksiin. Se on hyväksytty Tampereen yliopistossa vuonna 2018. Hän on käynyt läpi yli 300 artikkelia Suomen Lääkärilehdestä vuosilta 2008 - 2014, joissa käsitellään masennuslääkkeiden käytön eri puolia. Hänen johtopäätöksensä tutkimuksessa on, että lehden noiden vuosien lääkärikirjoittajat pitävät masennuksen hoidossa masennusta potevan yksilön biologista taustaa tärkeämpänä kuin potevan yksilön ja hänen yhteisönsä elämänhistoriallista taustaa. Masennusta kokeneiden potilaiden mielipide heidän sairastumisensa syistä ja hoidosta voi olla eri kuin lääkäreiden. 

https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/103823/1530092471_2.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Jäsenkorjauksen lääketieteellistä tutkimusta Suomessa / Bonesetting research in Finland : Jäsenkorjaaja Olavi Mäkelä ja tutkija Antti Hernesniemi.

Kuva 1. Jäsenkorjauksen lääketieteellistä tutkimusta Keski-Pohjanmaalla : Jäsenkorjaaja Olavi Mäkelä (vas.) ja kansanlääkinnän tutkija Antti Hernesniemi keskustelemassa Olavin hoitomenetelmistä hänen kotonaan Ullavassa v. 1989. Video: Antti Hernesniemi.  // Photo 1. Medical research of bonesetting in Finland. DrMedSci, MA Antti Hernesniemi discusses with his collaborator, the prominent bonesetter in East-Bothnia, Finland, Mr. Olavi Mäkelä  (left) about the manoeuvres of Olavi in Ullava in 1989. Video and copyright : Dr. Antti Hernesniemi.

Kuva 2. Samasta videosta. Olavi esittelee kuinka hän tutkii ja hoitaa potilaan käsivarren, olkanivelen, hartian, yläselän ja niskan ongelmaa. Koepotilaana poikani Joonas.  /  Photo 2. From the same video. Mr Olavi presents his examination and treatment methods on a patient's arm, shoulder, upper back and neck. My son Joonas is a test person. - Copyright A. Hernesniemi. 2020.  

 

Jäsenkorjaaja Olavi Mäkelä hoitamassa potilasta v. 1987 Viisloppi-hoitolaitoksessa Keski-Pohjanmaalla.
Piirros: LT, FM Antti Hernesniemi. 

Jäsenkorjaaja Ina Känsälä (s. Nygren) esittää kuinka ranne kipeytyy (AH aineisto,1981) / Piirros: A H:mi 1996.

Suojamaskien läpikuultavuus olisi eduksi mm. sairaanhoidossa

 https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/savellyksia1/suojamaskien-lapikuultavuus-olisi-eduksi-mm-sairaanhoidossa/

Poem (Runoelma) , Pt. 1

Mitä tiedämme ilmastonmuutoksesta 2016

Ilmastonmuutos - The Big Ask lyhytelokuva

We Need This Kind of Great Men: Paul Robeson

https://youtu.be/NOHV_O0uXsQ

Arvio / Review: Mark Twain : Adventures of Huckleberry Finn. Kuvitus Edward Windsor Kemble. 1884.

Suomeksi / Finnish

Luin Mark Twainin (Samuel Clemens) kirjan "Adventures of Huckleberry Finn". Halusin lukea alkuperäisen, kirjailijan jokaisen sanan luoman ja hänen käsistään lähteneen teoksen - en käännöstä. Olen toisaalta iloinen että aloin lukea kirjaa. Toisaalta olen pettynyt. Iloinen olen ensinnä siksi, että kirjan piirroskuvitus on erittäin ilmeikäs ja tekstikerrontaa railakkaasti rikastava. Se minut panikin aloittamaan lukemisen. Kuvituksen piirtäjä on Edward Windsor Kemble. Hänen tekemänsä kuvitus on vuodelta 1884, joka on myös romaanin ilmestymisvuosi.

Toinen iloni syy on Mark Twainin kerronnan vetävyys ja hauskuus. Mutta: vetävyys ulottuu (vain) siihen asti kun ollaan viimeisen tapahtuman kiintopisteen, Tom Sawyerin sukulaiskartanon, piirissä. Ollaan noin sivulla 300. Sinne TS ilmestyy Huckin seuraksi. Valitettavasti. Miksi sanon niin ? Siksi, että kirjan hurjaksi yltyvä toiminnallinen jännite katkeaa. Kun Tom Sawyer ilmestyy paikalle, hänen nenäkäs ja Huckia aliarvioiva persoona jättää varjoon Huckin ja afroamerikkalaisen Jimin, orjaksi syntyneen hahmot. Ja tekee sen romaania laimentavalla tavalla.  Lisäksi Tomin käytös mustaa Jimiä kohtaan on yllättävän nöyryyttävä ja kolkkoa rasistista huumoria sisältävää - vaikka ottaa huomioon kirjan ilmestymisajankohdan. Lisäksi kertomuksen loppuosan maatilan perheen ja Tomin tädin ilmestyminen tuo mukaan liikaa kerronnallisia epäuskottavuuksia, fiktioromaaninkin huomioonottaen,  Syy, että luin kirjan loppuun - jota ehdin jo empiä teenkö niin - johtui siitä, että sivuja ei ollut enää 30. luvun jälkeen kuin muutama kymmenen.

Ohjeeni Mark Twainille olisi ollut : Katkaise kertomus siihen, kun pikkukaupungeissa toiminut huijaripari, "kuningas" ja "herttua", joka liimautui Huckin ja Jimin (lautan) kylkeen, jäi toilailemaan omalle polulleen. Jätä Tom Sawyerin osuus kokonaan pois. Siten voit ylläpitää hienon seikkailujännitteen, joka oli jo ensimmäisessä kliimaksissaan kun huijaripari jäi kiinni petoksesta. Vapauta Jim orjuudsta, mutta laita hänet ja Huck kulkemaan aivan uutta tietä. Yhdessä tai erikseen.  

6.7.2020

Antti Hernesniemi

English

I read "Adventures of Huckleberry Finn" by Mark Twain (Samuel Clemens). I wanted to read the original, every word created by the author and the work that came from his hands - not a translation. On the other hand, I am glad that I started reading the book. On the other hand, I'm disappointed. I am happy, first of all, because the book's Illustration is very expressive and richly enriches the text narrative. That's what made me start reading. The illustration is drawn by Edward Windsor Kemble. The illustration he made is from 1884, which is also the year the novel was published.

Another reason for my joy is the appeal and fun of Mark Twain's narration. But: the attraction extends (only) until you are in the area of ​​the focal point of the last event, Tom Sawyer's relative's mansion. We're about page 300. That's where TS appears with Huck. Unfortunately. Why do I say that? Because the book's frantic functional tension breaks. When Tom Sawyer appears, his snooty and underestimating personality overshadows the characters of Huck and the African-American Jim, who was born a slave. And does it in a way that dilutes the novel. In addition, Tom's behavior towards the black Jim is surprisingly humiliating and contains a lot of racist humor - even considering the time the book was published. In addition, the appearance of the farm family and Tom's aunt in the rest of the story brings with it too many narrative implausibilities, even considering a fictional novel, The reason I finished the book - which I already had time to do if I didn't - was because there were only a few dozen pages after the 30th chapter.

My instructions to Mark Twain would have been: Cut the story to when the small-town swindler couple, the "king" and the "duke", who stuck to the side of Huck and Jim (the ferry), were left wandering on their own path. Leave out the Tom Sawyer part entirely. That way, you can maintain the great adventure tension that was already at its first climax when the cheating couple was caught cheating. Free Jim from slavery, but set him and Huck on a whole new path. Together or separately.

6 July 2020

Antti Hernesniemi

Lopettakaa Formulat !

Se että noi ajaa noilla rallivehkeillä ja formuloilla, se on viimistä touhua.
Ei oo paljo järkee päässä. 
Maailma hukkuu pian kaasuihin jotka estää elämän. 
Lehdet kirjottaa isoin otsikoin noista tyypeistä. 
Ajojen järjestäjät, ajajat ja toimittajat, ne on kaikki yhtä sokeita. 

Ns. moottoriurheilun raportoinnin voisi jättää pois kokonaan. 
Formula 1 varsinkaan e i o l e  urheilua. 
Maailman ekologinen tilanne on niin vakava, että Yleisradion  - joka on kansalaisten ylläpitämä - pitäis se ymmärtää. 
Formula-kilpailujen melusaaste ja hiilijalanjälki (lue: hiilikaasujalanjälki) on sietämättömän iso.

Jani Kaaro: Annetaan luonnon elpyä !

Jani Kaaron kolumni luonnon ja ihmisen suhteesta

Ensiesitys. Kotien keinot sairauden sattuessa. Alku.

Maskit, maskit, maskit !!!

https://www.nytimes.com/2020/05/04/nyregion/coronavirus-ny-hospital-workers.html?action=click&module=Top%20Stories&pgtype=Homepage

Ett bra program / Hyvä ohjelma Ruotsista: musiikkikokemusten merkitys

Psykologian emeritusprofessori, kirkkomuusikko Alf Gabrielsson esittelee tutkimuksiaan. Hän on haastatellut satoja ihmisiä heidän musiikkikokemuksistaan.

"Alf Gabrielsson är en utbildad kyrkomusiker som blev psykolog, och han har forskat på människors starkaste musikupplevelser. Han har velat ta reda på vad musiken gör med oss, och vilken roll den spelar i våra liv.

Han har samlat ett halvt tusental intervjuer i boken "Starka musikupplevelser", som sträcker sig över cirka 100 år: Från 1908 till 2004. Det han har varit ute efter är något som går utöver musik som underhållning – att undersöka musik som bekräftar vilka vi är, musik som har kraften att förändra oss – till och med rädda oss.

Med Alf Gabrielsson, professor emeritus i psykologi Uppsala Universitet, och Peter Normark, reporter." (Från Sveriges radios sidor, 3.5.2020).

Jag råkade lyssna på Finlands Yle Vega på programmet "Musik med kraft att ändra allt".  Jag har själv också haft och har sådana starka upplevelser med musik och bildkonst, som ".. är något som går utöver musik som underhållning",  ".. som bekräftar vilka vi är, musik som har kraften att förändra oss – till och med rädda oss."  De upplevelser jag talar om har varit enormt kraftiga. De har visat mig vägen, ända sedan jag var tonåring, till och med styrt mig till att utveckla mig att spela piano på hög nivå och komponera för piano, och gjort mig att studera musikvetenskap vid sidan av medicin.   Det är värdefullt, att professor Gabrielsson har tagit fram och studerat de här mycket starka, "once or twice in a lifetime" upplevelser och deras inverkan på människornas liv.   VastaaLähetä edelleen

https://sverigesradio.se/sida/avsnitt/1031595?programid=412

Yskänlääke tervasta / LT FM Antti Hernesniemen tutkimusaineisto

Jättömaat, "Waste Lands", nuo talvivaarat ja virukset

Me, maailma, menemme kovasti, moottorit kuumana, usein laput silmillä eteenpäin, ympäröivistä luonnon maisemista ja luonnonlaeista välittämättä ja niitä tarpeeksi tutkimatta. Vaurioita tulee. Me ruhjomme ja runnomme luontoa. Liikumme liian paljon, liian usein, liian pitkiä etäisyyksiä.

Toimimme tekniikkavetoisesti.  Tulee aina uusi tilanne ja ehkä uusi ongelma. Mistä nyt keino – rokote, lääke, hoitotapa – uutta hyökkääjää vastaan. Ja bioteknologinen tutkimus vauhdittuu. Hyvä niin, sillä rintamalla.

Mutta: Jatkammeko samalla tavalla koronan jälkeen, odottaen uutta hyökkääjää ? Entä jos toimisimme siten että hyökkääjiä, luonnon lakien mukaan toimivia eliöyksiköitä tai vaikutuksia tulisi yhä vähemmän kimppuumme ?

Ehkä saisimme paremmat tulokset, nytkin, koronaviruksen tultua yhteisöihimme, jos kiinnittäisimme huomiota ennaltaehkäisyyn.

Meidän olisi tärkeää kiinnittää huomiota ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen tutkimisen ja opetuksen lisäämiseen. Meidän on kunnioitettava luonnon elementtien tuntematonta voimaa aikaisempaa enemmän. Tuollaisella talvivaara-ajattelulla, jossa harvat koettavat saada taloudellista voittoa luontoympäristöstä ja ihmisistä riippumatta, meiltä loppuu keinot ja aika.  Talvivaarat eivät ole Jättömaita – Waste lands. Ne ovat tuhottuja maita.

Mikko Niemi: Lääketiedettä Hippokrateesta tulevaisuuteen (Duodecim 1997)

Magia, myytit ja molekyylit. Lääketiedettä Hippokrateesta tulevaisuuteen

Mikko Niemi

Vsk. 113 • Nr: 14 / 1997 • s. 1329

---

Osasto: Katsaus

---

Käsitykset terveydestä ja sairauksista perustuivat kauan ihmisten uskoon noitiin, jumaliin tai muihin oikullisiin metafyysisiin voimiin. Vaikka tehtiin oikeita ja systemaattisia havaintoja, ne hukkuivat uskonnollis-maagiseen maailmankäsitykseen. Vasta antiikin kulttuuri ja sen ajan näkyvin lääkäri Hippokrates torjuivat jumalat ja demonit sairauksien syinä. Helleenisen kulttuurin kulta-ajoista löytyvät sen vuoksi nykyaikaisen lääketieteen alkujuuret. Silti sekä lääkärit että suuri yleisö uskoivat 1800-luvun puoliväliin asti sairauksien perimmäiseksi syyksi ihmisen pahuuden, joka aiheutti milloin liman, sapen tai muun nesteen pakkautumisen, milloin pahan hengen asettumisen johonkin ruumiinosaan (kuva 1). Hippokrateen luoma humoraalipatologia (veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima) oli jäänyt elämään halki vuosituhansien (Fåhraeus 1943). Se oli kaikkiin muihin selityksiin nähden ylivertainen, koska se oli niin yksinkertainen, ja ihmiset rakastivat silloin niin kuin nytkin monimutkaisten ilmiöiden yksinkertaisia selityksiä. Terveyden ja sairauksien historiaa on kaikesta huolimatta totuttu kutsumaan lääketieteen historiaksi. Tieteellisiä eivät menneitten aikojen käsitykset olleet siinä mielessä kuin tiede nykyisin ymmärretään. Sen vuoksi puheet "primitiivisestä", "papillisesta", "profeetallisesta" tai "munkkilääketieteestä" kuulostavat huvittavilta ja antavat väärän mielikuvan menneisyydestä. Tiede terminä olisi parasta varustaa lainausmerkeillä tai puhua luonnonfilosofiasta. Näin siitä huolimatta, että jo puolen vuosituhannen ajan on kertynyt luotettavaa, "tieteellistä" tietoa ihmisruumiista ja sen toiminnoista (kuva 2). Esimerkiksi vanhassa Turun Akatemiassa 357 vuotta sitten anatomian professori antoi kutakuinkin oikean kuvan leikkelemänsä ruumiin rakenteesta. Rudolf Virchow'n kahdet kasvot "Tieteellisen lääketieteen" läpimurtoa edelsi vastakkaisasettelu kahden sairauksienselitysmallin välillä. Kummankaan kannattaja ei tuntenut sairauksien aiheuttajaa. Yksi uskoi tautien leviävän kaupankäynnin ja ihmisten liikkumisen välityksellä. Toinen luuli liasta ja epäpuhtauksista aiheutuvan ihmiseen pahoja henkiä. Edellinen kiivaili karanteenin ja ihmisten eristämisen puolesta, jälkimmäinen uskoi köyhyyden, aliravitsemuksen ja sivistymättömyyden suorastaan siittävän pahoja henkiä. Pehmeän linjan sosiaalilääkäreiden joukossa oli muiden ohella Rudolf Virchow, joka on yksi luonnontieteellisen lääketieteen perustajahahmoja (kuva 3). Nuoruudessaan hän taisteli tarmokkaasti sen ajatuksen puolesta, että sairaudet eivät riipu yksinomaan ihmisen ruumiillisesta tilasta ja vastustuskyvystä vaan myös hänen sosiaalisesta asemastaan ja luokastaan. Erästä kuume-epidemiaa (ilmeisesti lavantautia) kuvatessaan hän vaati taudin ehkäisemiseksi parempaa kansansivistystä, korkeampia palkkoja ja täystyöllisyyttä (Lagerkvist 1993). Intomielisyydessään Virchow huudahti: "Lääketiede on yhteiskuntatiede, eikä politiikkakaan siten ole muuta kuin suurten mittojen lääketiedettä!" Aluksi tasaväkisesti käyty kamppailu oikeasta sairauksien selityksestä päättyi vasta runsaat sata vuotta sitten tartuntalinjan ehdottomaan voittoon. Pasteur ja Koch osoittivat vakuuttavasti pieneliöt tautien aiheuttajiksi ja Schwann ja Schleiden puolestaan, että eläimet ja ihminen ovat kasvien tavoin soluista rakentuvia. Sosiaalilääkäreiksi itseään kutsuneet radikaalit kokivat täydellisen tappion. Vaikka heidän ansiostaan yleistä hygieniaa alettiin parantaa, ei puhe terveyden ja sairauden riippuvuussuhteesta sosiaaliseen ympäristöön saanut enää minkäänlaista kannatusta. Vasta 1986 McKeown pystyi vakuuttavasti osoittamaan, että monien mikrobitautien väheneminen ei ole ollut yhteydessä niitä vastaan kehitettyihin hoitoihin vaan yhteiskunnallisiin uudistuksiin, kuten puhtaaseen juomaveteen, viemärijärjestelmien rakentamiseen ja ennen kaikkea elintason kohoamiseen (kuva 4). Uuden tieteellisen sairausteorian vastaansanomattomana sinettinä pidettiin kuitenkin rokotuksia, joiden ansioksi luettiin pahojen kulkutautien ehtyminen. Ideologisesti kauaskantoisin oli ajatus tautien spesifistä etiologiasta, jonka luojana ja esitaistelijana oli Virchow. Jokaisella sairaudella on sen mukaan yksi syy, omalaatuinen taudinkuvansa ja ellei peräti vain yksi, niin ainakin oikea, spesifinen hoito. Ihminenkö koneen kaltainen? Näin syntynyt teoria taudinaiheuttajista sairauksien syinä on edelleen vallitseva lääketieteen teoria. Se rakentuu luonnontieteiden esimerkkiä seuraten empirismiin ja käsitykseen ihmisestä koneen kaltaisena systeeminä. Aivan kuten koneen korjaajan on opittava tuntemaan kohteensa viimeistä mutteria myöten, lääketieteen tavoitteena on ihmiskoneen tunteminen viimeistä soluelintä ja molekyyliä myöten. Lääketiede on saumattomasti liittynyt siihen reduktionistiseen perinteeseen, joka on hallinnut ja hallitsee biologiaa ja muita luonnontieteitä. Sairauksien nimeäminen ja luokittelu ovat saaneet ensisijaisen aseman. Taudinmääritys, diagnoosi, on käytännössä lähes kaiken muun sivuuttava tavoite siitä huolimatta, ettei se läheskään aina johda mihinkään. Koko ajan on kyllä ollut spesifisen etiologiaopin kaikenselittävyyden epäilijöitä, mutta vasta viime vuosikymmenillä kritiikki on saavuttanut laajempaa kannatusta (Cassell 1976). Kriitikot myöntävät, että oppi soveltuu suuriin tulehdusepidemioihin, joissa taudinaiheuttaja on niin voimakas, että käytännöllisesti katsoen jokainen tartunnan saanut sairastuu; syyn ja seurauksen yhteys on tällöin yksisuuntainen. Heidän mukaansa useimpiin sairauksiin on syitä kuitenkin ylen määrin. Miksi siis kaikki eivät sairastu? Alanen (1995) esittelee yksinkertaisen syy-seurausmallin tilalle efektiivisen kausaalikompleksin. Käsite tarkoittaa sitä, että useat taudin syntyä edistävät ja ehkäisevät tekijät vaikuttavat samanaikaisesti ja myös toisiinsa kehämäisesti. Yksilön ympäristö, perhe, työ tai työttömyys, koko yhteiskunta kouluineen, lakeineen ja laitoksineen, vieläpä sen tieteen tasokin vaikuttavat siihen, millä tavalla hyökkäävät tekijät voittavat puolustuksen. Alanen kirjoittaa näin: "Lisäksi yksisuuntaisen syy-seurausmallin asetelmaa vaikeutetaan puskurijärjestelmien, homeostaasin, elimistön puolustusreaktioiden, kompensaatio- ja paranemistendenssien, alitajuisten ja tietoisten sopeutumis- ja väistämiskeinojen - - tasoilla siten että alkuperäisen syyn vaikutus ei esiinny sellaisenaan, vaan isännän ja yhteiskunnan monella tavalla ja tasolla modifioimana." Hän päättää esityksensä huomauttamalla hiukan ironisesti, että näin tarkasteltuna sosiaalinen tekijä voi olla aivan oikea syy biologiseen sairauteen. Genomania Usko spesifiseen etiologiaan on painottanut lääketieteen parantavaa tehtävää ja jättänyt terveyden vaalimisen ja sairauksien ehkäisyn toissijaisiksi. Parantaminen vuorostaan kohdistuu ensi sijassa sairauteen eikä sairaaseen ihmiseen kokonaisuutena. Koneanalogia on johtanut yhä kiihtyvään erikoistumiseen ja teknistymiseen. Uskotaan, että ihmisiä voidaan tehdä terveemmiksi teknisin manipulaatioin. Siksi tarvitaan spesialisteja ja subspesialisteja yhä monipuolisemmin teknisesti varustelluissa laitoksissa. Tämä kehitys on epäilemättä merkinnyt edistysaskelta vuosisatoja vallinneista mystisistä ja irrationaalisista sairauskäsityksistä havaintoihin ja tieteelliseen metodiin perustuvaan teoriaan. Spesifisen etiologian oppi on saavuttanut kuitenkin totaalisen teorian aseman; sen kuvitellaan selittävän kaiken sairauksista, eikä sen oikeutusta ole näihin aikoihin asti asetettu epäilyn alaiseksi. Lääketieteen kehitys kun on näyttänyt pitkään vahvistavan teorian oikeutusta. Nyt kun geenien kloonaaminen on tullut mahdolliseksi, kuvitellaan, että on päästy tautien aiheuttajien etsinnässä perimmäisen totuuden ääreen (kuva 5). Lääketieteen on vallannut "genomania" (Lewontin 1997). Harva se viikko saamme lukea, että jonkin syöpälajin, ateroskleroosin tai muun sairauden aiheuttava geeni on tunnistettu. Innostus ei rajoitu yksinomaan ruumiillisiin sairauksiin, vaan myös skitsofrenian, jopa homoseksuaalisuudenkin aiheuttavia geenejä väitetään löydetyn. Tavallisesti näihin uutisiin liittyy maininta: "Tutkijat arvelevat, että löydös on ensi askel sairauden tehokkaaseen hoitoon." Kova lääketiede ajautunut kriisiin Ei ole tietenkään mitään syytä kiistää luonnontieteellisen lääketieteen suuria saavutuksia (kuva 6). Monet terveyden ylläpitoon ja sairauksien hoitoon liittyvät toimet ovat kiistatta saaneet ratkaisunsa spesifisen etiologian, tarkan diagnoosin ja oikean hoidon ideologiaan nojaavasta lääketieteestä ja siihen perustuvasta lääkinnästä. Lääketieteen tutkijat ovat itse asiassa menestyneet niin loistavasti biologian tutkijoina, että "biologismi" on tarttumassa nyt myös "pehmeinä" tieteinä pidettyihin psykologiaan ja sosiologiaan psykobiologian ja sosiobiologian muodossa. Kiistää ei kuitenkaan voi, että kovan linjan luonnontieteellinen lääketiede on ajautunut vakavaan kriisiin. Ongelmana on, että menestys biologisena tieteenä on pannut lääketieteilijät uskomaan reduktionistisen metodin kaikkivoipaisuuteen, eikä valtaosa heistä havaitse sen kyvyttömyyttä terveyden säilyttämisessä ja sairauksien ehkäisemisessä. "Mitä ei voi ilmaista numeroin, ei ole tiedettä" oli toisen maailmansodan jälkeisen nuoren suomalaisen lääketieteen tunnuslause. Epäily vallitsevan dogmin oikeutuksesta on vähitellen herännyt (Wulff ym. 1986, Alanen 1989), kun on todettu, ettei lääketiede ole tuottanut näkyvää apua nykyajan suuriin kansantauteihin. Sydäntautien, syövän ja aivohalvauksen voittamiseksi ei ole otettu ratkaisevaa askelta siitä huolimatta, että näiden tutkimiseen ja "parantamiseen" sijoitetaan suunnattomia aineellisia ja henkisiä voimavaroja. Nuorten ikäluokkien pahimpia tappajia tapaturmia, väkivaltaa ja itsemurhia vastaan lääketiede tuntuu olevan niin ikään avuton. Vaikka kuolleisuus- ja sairastavuustilastojen mukaan lääketieteen kehitys on jo pitkään polkenut paikallaan, ovat lääketieteilijät onnistuneet ylläpitämään illuusioita siitä, että entisellä linjalla jatkettaessa ponnistuksia ja uhrauksia vielä tästä lisäten ratkaisut kyllä löytyvät "seuraavan kulman" takaa. Monet näyttävät vakavissaan uskovan, että ihmisen koko genomin kloonaamisen (HUGO-projekti) jälkeen on löytynyt avain ihmiskunnan suurten vitsausten torjumiseksi. Jo sitä ennen toiset ovat esittäneet, että esimerkiksi hermosoluja lääkkeillä tai muilla tavoin manipuloimalla mielisairaudet, vanhuus yms. olisivat hoidettavissa. "Täsmälääkkeillä pika-apua psyyken ongelmiin" otsikoi Suomen Kuvalehti 24. 1. 1997. Parikymmentä vuotta sitten Yhdysvaltojen johtavat biolääketieteilijät väittivät, että panostamalla miljardi dollaria vuodessa tutkimukseen syöpä olisi kymmenessä vuodessa voitettu tauti. Silti syöpä on miltei yhtä arvoituksellinen ja parantumaton kuin kymmenen tai viisikymmentä vuotta sitten. Monien sairausgeenien löytymisestä ei ole ollut apua yhdenkään sairauden ehkäisemiseen tai parantamiseen (Lewontin 1997). Sairauksien ymmärtämiseksi ja ehkäisemiseksi on nimittäin tunnettava niiden mekanismit geenejä "korkeammalla" tasolla, niiden koodittamien proteiinien vaikutukset soluissa, kudoksissa ja koko elimistössä. Geneetikko Lewontin korostaa, että tautigeenin tunnistaminen kyllä voi selittää sairauden syyn, sen että elimistö ei kykene valmistamaan jotakin proteiinia tai tuottaa sitä vääränlaisena. Mutta tämä on vain selitys, se ei anna mahdollisuuksia puuttua seuraamuksiin. Interventio edellyttää nimittäin, että tiedettäisiin, milloin normaali proteiini on oikeassa solussa oikeaan aikaan ja sopivassa määrin. Lääketieteen tutkijoiden piirissä on vähäisiä mutta selviä merkkejä uudistumistarpeesta. Lääketieteen rajoja halutaan avartaa mm. käyttäytymistieteiden suuntaan. Silti biolääketieteellinen aatesisältö on edelleen vallitseva. Siinä molekyylilääketiede näyttää olevan ainoa oikea ja arvostettu metodi. Kuka enää tutkii jotakin kokonaista, missä ovat tämän päivän fysiologit ja patofysiologit, kun kaikki vain kloonaavat geenejä tai kehittävät poistogeenisiä eläimiä? Lauri Saxén tarkoitti ilmeisesti tätä kirjoittaessaan 1984, että molekyylitason tutkimustulokset ovat vaarassa jäädä fragmenteiksi, "kun välimaaston kartoitus on jäänyt unohduksiin" ja tästä syystä "saattaa tietämykseemme jäädä vaikeasti paikattava aukko". Vaihtoehtoisia hoitomuotoja "Vastakulttuurina" vallitsevalle viralliselle "koululääketieteelle" on alkanut ilmaantua hoitotieteitä, ja kasvavaa kannatusta ovat alkaneet saada vaihtoehtoiset hoitomuodot, "luonnonlääkintä" ja "kansanlääkintä". Joskus seleeni tai vitamiinit, joskus akupunktuuri tai nikamanniksautus testaavat virallisen lääketieteen rajoja. "Laajennetut" tai "pehmeät" hoitomuodot ovat usein kömpelöitä ja alkeellisia yrityksiä, niiltä puuttuu monesti muu kuin anekdootteihin nojautuva näyttö tehosta. Olennaista niissä on kuitenkin ihmisen käsittäminen kokonaisuutena, jossa ei vain ruumis ja mieli ole jakamattomasti yhdessä vaan myös ihminen ja hänen sosiaalinen ympäristönsä. Juuri tämän ansiosta monet saavat erilaisista luontaishoidon muodoista, mietiskelyistä, joogasta, akupunktuurista tms. paremman avun kuin mistään koululääketieteen hienoimmistakaan teknisistä toimista. Rauhala on monissa kirjoituksissaan osoittanut "teknotieteellisen ihmistutkimuksen perusharhan" - sen, että ihmisen kokema merkitysmaailma käsitetään samaksi aivotoimintojen kanssa (Rauhala l996 ja 1997). Ihmisen käyttäytymistä on alettu selittää perimällä tai aivokemialla. Kun suomalainen eversti esitti julkisuudessa, että terrorismi on periytyvää, ei kukaan esittänyt vastalausetta. Ehkä pedofilia ja insestikin luetaan samaan luokkaan, puuttuu vain, että jossain päin maailmaa kloonataan työttömyysgeeni! Fyysinen ja sosiaalinen ympäristö hyväksytään onneksi yhä yleisemmin tutkijoidenkin keskuudessa terveyttä ja sairauksia selittäväksi taustatekijäksi. Silti sairastavuus pyritään mieluimmin redusoimaan johonkin fysikaalis-kemialliseen tekijään. Ympäristö ja mielentila luetaan terveyteen vaikuttaviksi lisäselittäjiksi, ei varsinaiseksi syyksi. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että sosiaalisen ja taloudellisen aseman ja yhteiskunnan tuotantorakenteiden osuutta nykyisiin kansantauteihin uskaltaa tutkia vain harva ja heidänkin hyväksymisensä lääketieteilijöiksi on vähintään kyseenalaista. Sairaus ei ole vain "konevika" Spesifinen etiologia, yksi-syy-yksi-sairaus -malli ei ole tarpeeton, mutta se on riittämätön ideologia ihmisen terveyden vaalimiseen ja sairauksien torjumiseen. Sairaus ei useimmiten ole pelkkä "konevika", vaan reaktio, jossa ruumis ja mieli sekä ympäristö kietoutuvat erottamattomasti yhteen. Lääkäri ei ole vain lääketieteilijä, hänen olisi oltava enemmän, myös parantaja, myötäeläjä, uudistaja, poliittinen vaikuttaja. Lääketieteen ja käytännön terveydenhuollon sisältö muokkautuu ratkaisevasti siitä aatesisällöstä, jonka yliopistoihin institutionalisoitunut virallinen lääketiede istuttaa tuleviin lääkäreihin koulutuksen aikana. Kysymys ei ole yksin tiedoista ja taidoista vaan myös asenteista; yliopistolla on paitsi tieteellinen myös kasvattava tehtävä. Pehmeät mutta silti tieteelliset virtaukset ovat saamassa jalansijaa monissa maailman johtavista lääkärikouluista. Oxfordin yliopiston sisätautiopin professori puhuu avoimesti nykylääketieteen epähumaanisuudesta (Weatherall 1994) ja siteeraa edeltäjäänsä, joka jo virkaanastujaisesitelmässään 1920 esitti parannuskeinon: "taiteet tuottavat aineistoa, joka vaikuttaa yhteiskuntaan samalla tavalla kuin kilpirauhanen yksilöön. Humanistiset tieteet vaikuttavat kuin hormoni" (Osler 1920). Lääketieteellisen humanismin kursseja on jo monissa Yhdysvaltojen yliopistoissa, nyt niitä valmistellaan myös Englannin lääketieteellisissä tiedekunnissa (Calman 1996). Kirjallisuutta Alanen P: Luonnontiede, lääketiede, tieteenteoria. Gaudeamus, Helsinki 1989 Alanen P: Lääketieteen luonne. Kirjassa: Lääketiede ja filosofia, s. 34-65. Toim. P Louhiala. Yliopistopaino, Helsinki 1995 Cassell J: The contribution of the social environment to host resistance. Am J Epidemiol 104: 107-123, 1976 Calman K: Why arts courses for medical curricula. Lancet 347: 1499- 1500, 1996 Fåhraeus R: Läkekonstens historia. Bonniers, Stockholm 1944 Gurdon J B: Geenien säätely kehityksen aikana. Yrjö Reenpään luento. Otava, Keuruu 1980 Hagelin O: Iconographia Anatomica. Äldre medicinska planschverk. Kungliga Bibliotekets utställningskatalog 112. Stockholm 1991 Lagerkvist U: Från Hippokrates till molekylär medicin. Brombergs, Värnamo 1993 Lewontin R: Billions and billions of demons. New York Review of Books. January 9, 1997 McKeown T: The role of medicine. Blackwell, Oxford 1987 Osler W: The old humanities and the new science, s. 26-28. Houghton Mifflin, Boston 1920 Rauhala L: Teknotieteellisen ihmistutkimuksen harhoista. Suom Lääkäril 52: 239-240, 1997 Rauhala L: Tajunnan itsepuolustus. Yliopistopaino, Helsinki 1996 Watson J, Tooze J, Kurtz D T: Recombinant DNA. A short course. Scientific American Books, New York 1983 Weatherall D: The inhumanity of medicine. BMJ 39: 24-31, 1994 Saxén L: Vapaa ja sidottu tutkimus. Otava, Keuruu 1984 Wulff H, Pedersen S, Rosenberg R: Philosophy of medicine. Blackwell, Oxford 1986 Kirjoittaja: MIKKO NIEMI, täysinpalvellut professori 21570 Sauvo

Virukset ja muut : Ihmisen toiminnan vaikutukset ympäristöön (Duodecim 1998)

Lääkäri kasvihuoneessa

Jouko Tuomisto

Vsk. 114 • Nr: 23 / 1998 • s. 2437

---

Osasto: Katsaus

---

Ilmaston muutos on ympäristöä koskettava globaalinen muutos, jonka terveysvaikutuksista voidaan vasta esittää skenaarioita. Pahimmat mahdolliset vaikutukset terveyteen koko maailman tasolla ovat suuria. Merkittävimmät ovat epäsuoria, kuten ruoan tuotannon häiriöistä aiheutuva nälkä ja siitä seuraava pakolaisuus terveysvaikutuksineen, vektoritautien leviäminen uusille alueille ja sään epävakaudesta aiheutuvat onnettomuudet. Merkittävää on, että samat toimet, joilla voidaan estää ilmaston muutoksia, todennäköisesti parantavat välittömästi yhdyskuntien terveellisyyttä vähentämällä pieniä hiukkasia, typen oksideja ja otsonia. Maa vastaanottaa auringon säteilyä keskimäärin 342 W/m2. Koska energia ei häviä minnekään, maapallo lämpiää sellaiseen tasapainotilaan, että siitä heijastuu valona ja säteilee infrapunasäteilynä yhteensä avaruuteen sama määrä, 342 W/m2. Kovin lämpimäksi maapallo ei ilman ilmakehää tällä tavoin lämpiäisi, vaan sen pintalämpötila pysyisi keskimäärin -18 oC:n tienoilla. Lämpötila vaihtelisi kuitenkin äärilaidasta toiseen auringonpaisteen mukaan kuten kuussa tapahtuu. Ilmakehän vuoksi vain alle puolet auringon säteilyenergiasta pääsee maan pintaan saakka, mutta tärkeämpää on sen lämmön karkaamista hidastava vaikutus. Energia tulee auringosta maan pintaan jossain määrin infrapunasäteilynä, mutta pääosin valona, ja energian huippu on 400-600 nm:n alueella. Tämän hyödyntämiseen on syntynyt kasvien vihreä klorofylli, jonka absorptiomaksimi on 500-570 nm. Maahan osuessaan energia muuttuu suurelta osin lämmöksi, ja se siirtyy takaisin avaruuteen lämpö- eli infrapunasäteilynä. Tämän läpitunkevuus on selvästi heikompi kuin valon, ja energia palautuu ilmakehän alaosaan ns. kasvihuonekaasujen eli vesihöyryn, hiilidioksidin, metaanin ja typpioksiduulin eli ilokaasun vaikutuksesta (kuva 1, taulukko 1). Saman ilmiön voi helposti todeta kesäisessä kasvihuoneessa tai autossa, jonne auringonpaiste pääsee helposti sisään ja lämpötila nousee sietämättömän korkeaksi, ennen kuin infrapunasäteilynä tapahtuva poistuminen kasvaa yhtä suureksi kuin sisään tuleva energia. Kasvihuoneilmiöksi kutsuttu energian jääminen satimeen maan pintaan on siis kaiken elämän edellytys. Maapallon keskilämpötila on +15 oC; ilmakehän vaikutuksen puuttuessa se olisi -18 oC. Lisäksi ilmakehä ja sen sisältämä vesi siirtävät suuria määriä lämpöä paikasta toiseen ja toimivat varastoina. Siten lämpötilaerot yön ja päivän ja vuodenaikojenkin välillä ovat siedettäviä. Ongelmamme ei olekaan kasvihuoneilmiön olemassaolo vaan sen muutokset, jotka taas johtavat ilmaston muutokseen. Ihminen ei voi suuremmalti vaikuttaa tärkeimmän kasvihuonekaasun eli vesihöyryn määrään ilmakehässä, mutta sen sijaan ihmisen toiminta on perusteellisesti muuttanut toiseksi tärkeimmän eli hiilidioksidin määrää (kuva 2). Tästä ilmiöstä huolestui jo viime vuosisadan puolella tunnettu ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius, joka laski vuonna 1896, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuminen nostaisi maan lämpötilaa 5-6 celsiusasteella. Tämä arvio on hämmästyttävän lähellä nykyisiä, ja nykyisiin hieman pienempiin arvioihin on selkeät perusteet. Tietoja ilmakehästä on säilynyt satojen tuhansien vuosien ajalta napajäätiköissä. Sinne on kerrostunut vuosi vuodelta lisää jäätä ja sen mukana näytteet eri aikakausien ilmakehän kaasupitoisuuksista. Tutkimusretkikunnat ovat kairanneet jäänäytteitä Etelänapamantereelta ja Grönlannista. Syvimmät kairaukset ovat ulottuneet yli kahden kilometrin syvyyteen. Näiden perusteella voidaan arvioida ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ja lämpötila lähes 200 000 vuotta taaksepäin. Tämä riittää viemään meidät viimeistä jääkautta (115 000-10 000 vuotta sitten) edeltäneeseen lämpimään kauteen ja vielä edelliseenkin jääkauteen. Ehkä tunnetuin kairauksista on ranskalais-venäläisen tutkimusryhmän Etelänapamantereen Vostok-asemalla tekemä kairaus 2 200 metrin syvyyteen ja 165 000 vuoden taakse historiaan (Barnola ym. 1987, Jouzel ym. 1987). Heidän kairauksissaan tuli esiin merkittävä samankaltaisuus ilmakehän lämpötilan ja hiilidioksidipitoisuuden välillä koko 165 000 vuoden ajanjaksolla (kuva 3). Etelänapamantereelta saatuja tuloksia vahvistavat merien ja järvien pohjasedimenteistä tehdyt tutkimukset (Pisias ja Schackleton 1984), ja lämpötilan muutosten ja hiilidioksidipitoisuuden yhteyttä voidaan pitää hyvin osoitettuna. Jääkausien ollessa kylmimmillään lämpötila on ollut Etelänapamantereella noin 9 oC nykyistä alhaisempi ja hiilidioksidipitoisuus noin 200 ppm (miljoonasosaa tilavuudesta). Lämpimimpinä kausina hiilidioksidipitoisuus on ollut noin 280 ppm. Nykyisen suuruista hiilidioksidipitoisuutta (360 ppm, kuva 2) ei koko tämän ajanjakson kuluessa eli siis ei myöskään ihmisen historian aikana ole koskaan aiemmin ollut. Hyvin paljon aiemmin esihistoriallisena aikana hiilidioksidipitoisuus on ollut paljon suurempikin. Arkeologisten tietojen perusteella se on arvioitu 4-8- kertaiseksi hirmuliskojen aikaan liitukaudella, noin 100 miljoonaa vuotta sitten. Silloin oli myös 10-15 oC lämpimämpää. Grönlannin kairauksista on saatu pääpiirteissään samanlainen kuva kuin Etelänapamantereelta, mutta yksityiskohdissa on mielenkiintoinen ero. Edellisen lämpimän kauden aikana, 115 000-135 000 vuotta sitten, ilmasto ei ollut vakaa kuten viimeisten 10 000 vuoden aikana vaan lämpötila saattoi hyppiä muutaman kymmenen vuoden aikana useita asteita lämpimämmäksi tai kylmemmäksi (kuva 4). Samanlaisiin tuloksiin on tultu eräiden järvien pohjasedimenttejä analysoimalla. Eräs selitys tähän on se, että Golfvirta ei lämpenemisen tapahtuessa ole vakaa, vaan sen reitti voi vaihdella kahden erilaisen suunnan välillä. Toisen suunnan vallitessa se kulkee pohjoiseen Norjan virtana ja palaa kylmänä Grönlannin virtana ja Labradorin virtana etelään (kuva 5). Toisina aikoina se törmää napajäätiköistä sulavaan makeaan pintaveteen ja sukeltaa jo ennen Eurooppaan tuloaan takaisin syvyyksiin. Tällöin Euroopan lämpötila alenee nopeasti, vaikka muun maailman lämpötila nousee. On esitetty myös hypoteesi noin 20 vuoden oskillaatiosta, jonka vaikutuksesta suoraan Irlannin länsipuolelta Labradoriin "oikaiseva" merivirta vie osan lämmöstä pois Euroopan suunnasta (kuva 5). Tämän pitkäaikaisanamneesin jatkoksi kuuluu ilmaston lähianamneesi ja nykystatus, joista on suoria mittaustuloksia. Julkinen kiistely siitä, onko ilmaston muutos totta vai ei, on keskittynyt ennen muuta siihen, todistavatko meteorologiset havainnot ilmaston lämpenemisen. Kiistellään siis siitä, onko viimeisen vuosisadan aikana mitattu noin 0.6 oC:n lämpeneminen (kuva 6) kasvihuoneilmiöstä johtuvaa vai onko se vain sattumaa tai pitkäaikaisiin auringon muutoksiin tai maan liikeradan vaihteluihin liittyvää heilahtelua. Tällöin kuitenkin pilkotaan kokonaisuus palasiksi eikä oteta huomioon täysin eri tietä saatuja toisiaan tukevia tuloksia hiilidioksidin fysikaalisista ominaisuuksista (Arrhenius 1896), lämpötilan ja hiilidioksidin historiallisista korrelaatioista, joita on todettu etenkin jääkairauksissa (mm. Vostok-asemalla), ja lämpötilan nykyisestä noususta juuri sillä tavalla kuin ennusteet edellyttävät (Hansen ym. 1998). Tämä asettaa meteorologisen - tosin tilastollisesti vielä marginaalisen - todistusaineiston aivan eri valoon verrattuna siihen tilanteeseen, että se olisi ainoa näyttö asiasta. Toimenpiteiden kannalta asian voisi myös sanoa niin päin, että 90 %:n todennäköisyys isosta vaarasta riittää jo aika hyvin varautumiseen ja toimenpiteisiin, eikä välttämättä ole tarpeen odottaa 95 %:n todennäköisyyttä, joka tutkimuksessa on asetettu tilastollisen merkitsevyyden rajaksi. Kukapa uskaltaisi systemaattisesti odottaa 95 %:n varmuutta diagnoosista ennen umpilisäkkeen poistoa. YK:n alainen ilmastokokous IPCC on tuoreimmassa konsensusmietinnössään (IPCC 1996) arvioinut, että vuoteen 2100 mennessä maapallon keskimääräinen pintalämpötila kohoaa vuoden 1990 tasosta noin 2 oC (1-3.5 oC) ja hiilidioksidipitoisuus suurenee lähes kaksinkertaiseksi. Hiilidioksidipäästöt ovat kuitenkin suuri poliittinen kysymys, ja kehitystä on vaikea ennustaa. Siten ilmaston muutoksen nopeuden ennustamista vaikeuttavat monet epävarmuustekijät, joista osa liittyy kasvihuonekaasujen käyttäytymiseen (esim. hiilidioksidin sitoutumiseen valtameriin, sekä ilmaston lämpenemisestä aiheutuvaan pilvisyyden lisääntymiseen ja tämän lämpötilan nousua jarruttavaan vaikutukseen). Suurin epävarmuus liittyy kuitenkin ihmisen käyttäytymiseen. IPCC:n skenaario perustuu 2.3 %:n vuotuiseen talouskasvuun ja tiettyihin oletuksiin fossiilisia polttoaineita korvaavan energian yleistymisestä. Jos kuitenkin esimerkiksi Kiina teollistuu nopeasti ja pääosin kivihiilen avulla, eivätkä läntiset teollisuusmaat pysty rajoittamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä liikenteessä ja energiantuotannossa, hiilidioksidipitoisuuden kasvu voi olla paljon nopeampaakin. Kaikkein vaikeimmin ennustettava asia on lämmön jakautuminen maapallolla. Tietokonemallit ovat alueellisesti varsin epätarkkoja, joten yksittäisen pienen maan lämpötilan muutosta ei voida ennustaa kovinkaan hyvin. Yksimielisyys kuitenkin vallitsee siitä, että lämpötilan muutos on pienin päiväntasaajalla ja kasvaa napoja kohti. Pohjois-Eurooppaan on ennustettu vähintään viiden asteen lämpötilan nousua, ja nousu tapahtuisi etenkin talvella. Tämä tietenkin edellyttää, että Golfvirta pysyy nykyisessä suunnassaan. Ilmaston muutoksen seuraukset Maapallon keskilämpötilan muutoksen ohella ilmaston muutokseen ennustetaan liittyvän useita muita muutoksia. Sateisuuden oletetaan lisääntyvän noin kahdella prosentilla yhden asteen suuruista lämpötilan nousua kohti. Tämä keskittyisi ennen muuta talviaikaan lauhkeilla ja arktisilla vyöhykkeillä, ja pohjoisessa sademäärän onkin todettu lisääntyneen. Muutos ei samanaikaisen lämpenemisen vuoksi välttämättä näy lumikerroksen lisääntymisenä. Sen sijaan subtrooppisilla alueilla sateisuus voi jopa vähentyä ja kuivat kaudet pahentua. Äärimmäisten sääilmiöiden oletetaan lisääntyvän ilmastonmuutoksen myötä. Tämä koskee sään vaihteluita sekä myös esimerkiksi trooppisten myrskyjen esiintymistä. Trooppisten alueiden sään osalta erityisesti El Niño -ilmiön voimistuminen on herättänyt huomiota. El Niño liittyy Tyynenmeren merivirtojen oskilloivaan käyttäytymiseen. Normaalisti Etelä-Amerikan länsirannikolla virtaa etelästä tuleva kylmä Perun merivirta, joka tuo paljon ravinteita mm. Perun rannikolle. Se ylläpitää suurta kalakantaa, joka on tärkeä rannikon elinkeinoille. Muutaman vuoden välein Perun virta kuitenkin väistyy ja sen sijaan tulee lännestä Havaijin suunnasta lämmintä vähäravinteista vettä, jolloin kalakannat romahtavat. Tämä El Niño - ilmiö on tapahtunut 3-5 vuoden välein, mutta se näyttäisi yleistyneen viime vuosina. Ilmiö liittyy laajamittaisempaan Tyynenmeren merivirtojen ja tuulien oskilloivaan systeemiin, joka on ilmeisesti ollut yhteydessä myös Indonesian ja Malesian kuivuuteen ja siitä aiheutuviin metsäpaloihin. Ilmiön yhteyttä ilmaston muutokseen on epäilty, mutta yksityiskohdat eivät ole vielä selvillä. Ilmaston lämpeneminen nostaa valtameren pintaa, koska vesi lämmetessään laajenee, osittain myös jäätikköjen sulamisen vuoksi. IPCC:n ennusteen mukaan valtameren pinta nousee noin puoli metriä (13-94 cm) vuoteen 2100 mennessä. Tämä pahentaisi jokisuistojen normaaleja tulvia ja myöhemmin hyvin alavat maat jäisivät veden alle. Eräät Tyynenmeren saarivaltakunnat ovat siksi olleet hyvin aktiivisia YK:ssa; muutamat niistä ovat vain metrin verran valtameren pinnan yläpuolella. Pohjois-Euroopalle dramaattisin vaikutus olisi Golfvirran suunnan muuttuminen. Tämä voisi aiheuttaa oskilloivan ilmaston, jossa vuoden keskilämpötila saattaisi heilahdella jopa 5-10 oC muutaman vuosikymmenen aikana. Tässä kasvillisuus ei pysyisi mukana, ja monien elinkeinojen harjoittaminen tulisi mahdottomaksi. Ilmasto ja terveys Kuten arvata saattaa, ilmaston muutoksen terveysvaikutukset ovat vaikeasti arvioitavissa, ja etenkin vaikutusten suuruuden arvioiminen on toistaiseksi mahdotonta. Siksi tietämyksen tässä vaiheessa on hedelmällisintä esittää kvalitatiivisia skenaarioita, ja pyrkiä kokoamaan kaikki tieto siitä, mitä saattaisi tapahtua. Kunnollinen luettelo mahdollisuuksista auttaa suuntaamaan tutkimusta, ja sen pohjalta voidaan myös ryhtyä arvioimaan todennäköisten terveysvaikutusten suuruutta. Ilmaston muutoksella saattaisi olla sekä välittömiä että välillisiä vaikutuksia terveyteen. Pohjoisten alueiden lämpenemisen voisi olettaa vähentävän kylmyydestä aiheutuvia terveyshaittoja, ja taas etelässä hellehuippujen aiheuttamat kuolemat saattaisivat lisääntyä. Sään epävakaus myrskyineen ja tulvineen aiheuttaisi myös runsaasti suoria terveysvaikutuksia. Ylivoimaisesti tärkeimmät ilmaston muutosten terveysvaikutukset olisivat kuitenkin epäsuoria. Ilmasto muuttuisi monilla alueilla epäedulliseksi maataloudelle, ja elintarviketuotannon häiriöt aiheuttaisivat merkittäviä pakolais- ja siirtolaisuusongelmia. Erityisesti kehitysmaissa tähän voisi edelleen liittyä välillisiä terveysriskien aiheuttajia, kuten pakolaisleirien epidemiat ja huonosta hygieniasta johtuva infektiotautien yleistyminen. Pakolaispaineet lisäisivät myös poliittisten ja sotilaallisten konfliktien riskiä. Merkittävimpiä terveysriskejä ovat vektoritautien alueelliset muutokset. Malariahyttysen sekä skistosomiaasia (bilhartsiaa), denguekuumetta ja eräitä muita virustauteja kantavien väli-isäntien levinneisyyden ennustetaan muuttuvan ja laajentavan näille taudeille altistumista uusille alueille. Merkittävä terveysvaikutus saattaa seurata siitä, että samat lähteet, jotka ovat ilmastonmuutoksen takana (fossiilisia polttoaineita käyttävä energiantuotanto ja liikenne), aiheuttavat samanaikaisesti myös pienten hiukkasten ja muiden terveyteen suoraan vaikuttavien ilmansaasteiden päästöjä. Tällöin terveyden pitkäaikaisriskien vähentäminen taistelemalla ilmaston muutosta aiheuttavia toimintoja vastaan vähentäisi merkittävästi välittömiä terveysriskejä, jotka aiheutuvat ilmansaasteista. Tämän vaikutuksen on arveltu olevan jopa 700 000 vältettävissä olevaa kuolemantapausta vuodessa (Davis ym. 1997). Sään ääri-ilmiöt ja terveys Helleaaltojen vaikutus kuolleisuuteen ja sairastuvuuteen tunnetaan varsin hyvin. Klassillisena esimerkkinä voidaan esittää New Yorkin helleaallon aiheuttama kuolleisuuspiikki vuodelta 1966 (kuva 7). Helteiden jälkeen voidaan todeta normaalia vähäisempi kuolleisuus, eli osittain kuolemat vain siirtyvät muutamia päiviä aikaisemmaksi helteen takia. Tämä selittää kuitenkin vain alle puolet lisäyksestä, eli suuri osa kuolleisuudesta on todellista liikakuolleisuutta. Ilmaston muutos lisäisi helleaaltoja, mutta toisaalta lämpeneminen vähentäisi talvikausien kuolleisuutta kylmään. Suoranaisen hypotermiaan ja sitä seuraavaan keuhkokuumeeseen liittyvän kuolleisuuden ohella talvikausien lisäkuolleisuus liittyy kardiovaskulaarisiin syihin ja hengitystieinfektioihin. Koska sekä kuolleisuuden lisääntyminen että vähentyminen riippuvat myös ihmisten käyttäytymisestä ja suojautumisesta, kokonaismuutosta on vaikea arvioida, mutta yleisen arvion mukaan helleaaltojen aiheuttama kuolleisuuden lisäys olisi suurempi kuin talvikuolleisuuden väheneminen (McMichael ym. 1996). Joidenkin arvioiden mukaan kokonaiskuolleisuus voisi kuitenkin vähentyä (Martens 1998). Toinen ääri-ilmiöihin liittyvä kysymys ovat erilaiset katastrofin luonteiset tapahtumat, joiden on osoitettu lisääntyneen viime vuosina. Näihin kuuluvat myrskyt, pyörremyrskyt, tulvat ja hyökyaallot. Niiden liittymistä ilmaston muutokseen on vaikea osoittaa, mutta säätilojen epävakautta pidetään yhtenä ilmaston muutokseen liittyvänä tekijänä. Niihin liittyy myös kuolleisuutta, vammautumista ja infektiotautien lisääntymistä. Kiinan ja Väli- Amerikan viimeaikaiset ongelmat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka massiivisia luonnonkatastrofeihin liittyvät terveysvaikutukset voivat olla. Maataloustuotanto ja ilmaston muutos Maa- ja metsätalouteen ilmastonmuutos vaikuttaa kahdella tavalla. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa tietyillä alueilla kuivuutta, jolloin satoisuus vähenee absoluuttisesti. Toisaalta ilmaston lämpeneminen aiheuttaa sen, että kunkin kasvin edullisimmat kasvuolosuhteet siirtyvät maapallolla eri paikkaan. Tämä aiheuttaa suuria taloudellisia adaptaatiovaikeuksia, jossa maat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa. Lisäksi maantieteelliset esteet voivat estää siirtymisen. Tyypillinen mahdollisesti katoava tai ainakin kapeneva vyöhyke on pohjoinen havumetsävyöhyke, koska se ei pääse siirtymään pohjoiseen, sillä meri tulee vastaan. Metsään liittyy lisäksi se ongelma, että ennustetut muutokset ovat nopeita verrattuna puun ikään. Siten ilmasto voi muuttua yhden puuyksilön elinaikana puhumattakaan kokonaisesta metsätyypistä, joka pystyy siirtymään paikasta toiseen vain tuhansien vuosien kuluessa. Satoisuuden muutoksien vaikutus ravitsemukseen ja sitä tietä terveyteen on merkittävä mutta hyvin vaikeasti arvioitava tekijä. Vuosikymmeniä kestänyt ravinnon tuotannon lisääntyminen asukasta kohti on 1980-luvulla pysähtynyt, ja väestön lisääntyessä kohti kymmentä miljardia on elintarvikkeiden tuotanto joka tapauksessa suurissa vaikeuksissa. Koko maailman keskimuutos ei välttämättä ole kovin suuri, koska toisilla alueilla sadot huononevat ja toisilla paranevat. Hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä edistää kasvien kasvua, joten tämä ilmiö kompensoi kuivuuden ja muiden epäedullisten tekijöiden aiheuttamaa tuotannon vähenemistä. Parhaiden nykyarvioiden mukaan odotetaan 1-7 %:n vähennystä viljantuotannossa. Kaikkein huolestuttavinta on se, että monet jo nyt nälänhädästä kärsivät trooppiset ja subtrooppiset alueet kuuluvat pahimpiin häviäjiin, mahdollisesti myös keskeiset Yhdysvaltain ja Venäjän vilja-alueet. Siperiassa maanviljelyn edellytykset voivat parantuakin, mutta ei ole ollenkaan selvää, pystyttäisiinkö uusia olosuhteita siellä hyödyntämään ja millä tahdilla. Siten todennäköisimmät seuraukset ovat viljan hinnan nousu ja pahentuvat pakolaisongelmat esimerkiksi Sahelin alueella Afrikassa kaikkine sekundaarisine terveysvaikutuksineen. Pakolaisuuden ryöstäytyminen käsistä ravinnon puutteen (Afrikka) ja muiden tekijöiden takia (esim. Bangladeshin suiston pahenevat tulvat) onkin merkittävimpiä terveydellisten aikapommien aiheuttajia. Infektiotautien lisääntyminen Ilmaston lämpeneminen ja sateisuuden lisääntyminen monilla alueilla lisäävät infektiotautien mahdollisuuksia eri tavoin. Suurinta huomiota on saanut vektoritautien potentiaalinen lisääntyminen, joka pääasiassa perustuu väli-isäntiä suosivaan ekologiseen muutokseen. Sen lisäksi muidenkin mikrobien leviämisedellytykset voivat parantua. Keskeisin vektoritauti, jonka levinneisyyteen ilmaston muutoksen arvioidaan vaikuttavan, on malaria. Vuosittain malarian saa tätä nykyä noin 350 miljoonaa ihmistä ja kuolleisuus on 2-3 miljoonaa. Malarialoisioita kuljettavien hyttysten leviäminen riippuu lämpötilasta (kuva 8) ja kosteudesta (toukat kehittyvät lätäköissä ja vesistöissä). Pääasiassa hyttysten yleistymisen takia malarian endeemisen alueen arvioidaan leviävän huomattavaan osaan Yhdysvaltoja ja Etelä-Eurooppaa. Esimerkiksi Afrikassa endeeminen malaria-alue laajenisi vuoristoihin, joissa nyt ei esiinny malariaa. Lisäksi falciparum-malarian osalta loision kehittyminen vaihtolämpöisessä hyttysessä edellyttää yli 18-20 oC:n lämpötiloja, mikä myös on rajoittanut riskialueita. Eräiden arvioiden mukaan ilmaston lämpenemisen aiheuttama lisäys voisi olla 50-80 miljoonaa malariatapausta vuodessa ensi vuosisadan aikana (McMichael ym. 1996). Toisissa skenaarioissa on päädytty suurempiin arvioihin, ja kuolleisuuden on arvioitu lisääntyvän jopa 40-50 % vuoteen 2050 mennessä (Martens 1998). Ensi vuosisadan puolivälin jälkeen 60 % maailman väestöstä asuisi malariariskialueilla nykyisen 45 %:n sijasta. Useiden muiden trooppisten mikrobi- ja loistautien oletetaan lisääntyvän ilmaston muutoksen seurauksena, mutta vaikeudet arvioida muutoksen suuruutta ovat niiden osalta huomattavasti suuremmat (taulukko 2). Mm. skistosomiaasin on arvioitu saattavan myös vähentyä (Martens 1998). Vektoritautien ohella myös useiden muiden ympäristöstä riippuvien infektioiden kuten ripulitautien leviämisedellytysten oletetaan muuttuvan. Mm. koleran osalta on selvää näyttöä liittymisestä vesistöjen rehevöitymiseen, ja vastoin aikaisempia käsityksiä koleravibrio voi tietyissä oloissa säilyä ihmiselimistön ulkopuolella pitkiä aikoja. Ilmaston muutos ja yhteiskunnan infrastruktuuri Monet ilmaston muutoksen seurausvaikutukset ovat sellaisia, että varakas ja järjestynyt yhteiskunta pystyy niitä hyvin puskuroimaan ja vaikka ne aiheuttaisivat taloudellista vahinkoa, sitä pystytään kompensoimaan. Siten on epätodennäköistä, että Yhdysvalloissa esiintyisi nälänhätää, vaikka Keskilännen vilja-aitta muuttuisi tuottamattomaksi kuivuuden takia. Malaria ei liioin todennäköisesti tule sisällä istuvalle televisiosukupolvelle tärkeäksi kansantaudiksi, vaikka malariahyttynen leviäisikin. Sen sijaan tilanne on toinen yhteiskunnissa, jotka jo toimivat kapasiteettinsa äärirajoilla. Sahelin alueen nälänhätä ja pakolaisleirit voidaan ehkä jo laskea ilmaston muutoksen tiliin ainakin osittain. Kaikkein suurimmat riskit todennäköisesti aiheutuvat maissa, joissa yhteiskunta pilaa täysin piittaamattomasti ympäristöään ja samaan aikaan laiminlyö kansalaisten terveydenhuollosta ja muista perusoikeuksista huolehtimisen. Indonesian metsäpolitiikka yhdistyneenä El Niño -ilmiöön loi edellytykset jättiläismäisille metsäpaloille, jotka ovat aiheuttaneet terveysvaikutuksia miljoonille. Näistä saadaan tuskin koskaan luotettavaa tilastoa. Ympäristöriskien huomiotta jättämisestä aiheutuneet katastrofit voivat myötävaikuttaa yhteiskunnallisen murroksen etenemiseen kuten tapahtui Neuvostoliitossa Tsernobylin onnettomuuden seurauksena. Pahimmassa tapauksessa yhteiskunnan infrastruktuurin romahdus aiheuttaa niin dramaattisia terveysvaikutuksia, että vastaavaan yltäisi vain täysimittainen sotatilanne. Ilmaston muutos, Suomi ja Korvatunturi Ilmaston muutos on globaalinen ja myös globaaliseen vastuuseen kuuluva asia. Sen taloudelliset ja terveysvaikutukset ohittavat parhaassa tapauksessa Suomen kokonaan tai jopa aiheuttavat taloudellista hyötyä maatalouden elinmahdollisuuksien parantuessa. Enintään Brysselin tuliaisina voisi saada malarian Keski-Euroopasta. Talviurheilu tosin katoaa sateisiin ja loskaan, joten ei ole kovin viisasta sijoittaa rahaa Rovaniemen eteläpuolella oleviin hiihtokeskuksiin. Metsätalouden kannalta tilanne voi olla arvaamaton. Metsälle muutoksen nopeus on ratkaisevampaa kuin sen suuruus. Siten Suomen elinkelpoisuus voi kärsiä metsätalouden nopeista muutoksista metsien muuttuessa havumetsätyyppisistä lehtimetsätyyppiin. Luonnonsuojelussa käy vielä huonommin. Monet luonnonsuojelujärjestöjen arvokkaiksi kokemat ja erityisiksi suojelukohteiksi nostamat asiat, kuten saimaannorppa, liito-orava ja valkoselkätikka, saattaisivat hävitä, koska biotooppien muutos olisi liian suuri. Pahimmassa tapauksessa ilmasto muuttuu Pohjois-Euroopassa Siperian, Alaskan ja Labradorin kaltaiseksi - eli siihen kategoriaan, johon tämä alue pohjoisen sijaintinsa puolesta kuuluu. Tämä tapahtuu, jos Golfvirta lakkaa tuomasta tänne ylimääräistä lämpöä Karibianmereltä. Pahinta tässä skenaariossa on se, että muutos voi tapahtua tavattoman nopeasti. Historian aikana vuoden keskilämpö on joskus laskenut 5-10 oC muutamassa kymmenessä vuodessa. Tällainen muutos lopettaisi useat elinkeinot Suomesta, mutta ehkäpä Joulupukin paja voitaisiin siinä tapauksessa siirtää Korvatunturilta Turkuun, niin että se toimittaisi Luostarinmäeltä tundran rajoilta joulupostia koko maailman lapsille. Kirjallisuutta Arrhenius S. In the influence of carbonic acid in the air upon the temperature of the ground. Phil Mag S 1896; 41: 237-76. Barnola J M, Raynaud D, Korotkevich Y S, Lorius C. Vostok ice core provides 160,000-year record of atmospheric CO2. Nature 1987; 329: 408-14. Bouma M J, Sondorp H E, var der Kaay H J. Health and climate change. Lancet 1994; 343: 302. Davis D L, Kjellstrom T, Slooff R, ym. Short-term improvements in public health from global-climate policies on fossil-fuel combustion - an interim report. Lancet 1997; 350: 1341-9. Greenland Ice-core Project (GRIP) Members. Climate instability during the last interglacial period recorded in the GRIP ice core. Nature 1993; 364: 203-7. Hansen J E, Sato M, Ruedy R, Lacis A, Glascoe J. Global climate data and models: a reconciliation. Science 1998; 281: 930-2. IPCC. Climate change 1995. The science of climate change. New York: Cambridge University Press, 1996. Jantunen M, Nevanlinna L. Kasvihuoneilmiö, ilmastonmuutos ja Suomi. Teknillistieteelliset Akatemiat 1990:1. Jouzel J, Lorius C, Petit J R, Genthon C, Barkov N I, Kotlyakov V M, Petrov V M. Vostok ice core: a continuous isotope temperature record over the last climatic cycle (160,000 years). Nature 1987; 329: 403- 8. Kalkstein L. Health and climate change: direct impacts in cities. Lancet 1993; 342: 1397-9. Kerr R A. A new driver for the Atlantic's moods and Europe's weather? Science 1997; 275: 754-5. Martens P. Health and climate change. Health and the environment series. Kirjassa: Millstone E, toim. United Kingdom: Earthscan Publications Ltd, 1998. McMichael A J, Haines A, Slooff R, Kovats S, toim. Climate change and human health. Geneve: WHO, 1996. Pisias N G, Schackleton N J. Modelling the global climate response to orbital forcing and atmospheric carbon dioxide changes. Nature 1984: 310: 757-9. Kirjoittaja: JOUKO TUOMISTO, professori jouko.tuomisto@ktl.fi Kansanterveyslaitos Ympäristöterveyden osastoryhmä PL 95, 70701 Kuopio