Me, maailma, menemme kovasti, moottorit kuumana, usein laput silmillä eteenpäin, ympäröivistä luonnon maisemista ja luonnonlaeista välittämättä ja niitä tarpeeksi tutkimatta. Vaurioita tulee. Me ruhjomme ja runnomme luontoa. Liikumme liian paljon, liian usein, liian pitkiä etäisyyksiä.
Toimimme tekniikkavetoisesti. Tulee aina uusi tilanne ja ehkä uusi ongelma. Mistä nyt keino – rokote, lääke, hoitotapa – uutta hyökkääjää vastaan. Ja bioteknologinen tutkimus vauhdittuu. Hyvä niin, sillä rintamalla.
Mutta: Jatkammeko samalla tavalla koronan jälkeen, odottaen uutta hyökkääjää ? Entä jos toimisimme siten että hyökkääjiä, luonnon lakien mukaan toimivia eliöyksiköitä tai vaikutuksia tulisi yhä vähemmän kimppuumme ?
Ehkä saisimme paremmat tulokset, nytkin, koronaviruksen tultua yhteisöihimme, jos kiinnittäisimme huomiota ennaltaehkäisyyn.
Meidän olisi tärkeää kiinnittää huomiota ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen tutkimisen ja opetuksen lisäämiseen. Meidän on kunnioitettava luonnon elementtien tuntematonta voimaa aikaisempaa enemmän. Tuollaisella talvivaara-ajattelulla, jossa harvat koettavat saada taloudellista voittoa luontoympäristöstä ja ihmisistä riippumatta, meiltä loppuu keinot ja aika. Talvivaarat eivät ole Jättömaita – Waste lands. Ne ovat tuhottuja maita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti