Antti Hernesniemi: Kansanlääkintä eli kansanparannus tutkimuskohteenani

Antti Hernesniemi: Kansanlääkinnän eli kansanparannuksen tutkimuksestani 

Kirjekokemusten kerääminen aloitti kansanlääkinnän tutkimukseni v. 1981. Niiden saamisen ja tarkastelun jälkeen oli luontevaa lähteä kohti kirjeitä lähettäneitä henkilöitä, Pohjanmaan kertojia. Yhden tuollaisen kirjeen lähettänyt kertoja toimi oppaanani omalla alueellaan, oppaana siihen tietoon, josta en lääkäriksi opiskelun kuluessa ollut kuullut tai nähnyt juuri mitään. Sain itselleni kirjekertomusten toivomisen vuonna 1981 ja niiden vastaanottamisen kautta tuona vuotena ja myöhemmin, sain itselleni viitisenkymmentä opasta Pohjanmaan eri alueille. Luku kasvoi vuosien myötä.  Tämän kansanlääkinnän eli kansanparannuksen tutkimuksen aloittamisen, toisin sanoen kirjekertomusten pyynnön jälkeen, saatoin ottaa seuraavan, uuden tavoitteen ja alkaa tavata ja haastatella ihmisiä paikan päällä, äänittää heitä ja lisäksi valokuvata ja filmata. Ja mikä on hyvin tärkeää: nähdä ja koettaa itse erilaisia kertojien kuvailemia kansanlääkintämenetelmiä.

Kun tutkimukseni aineisto on tullut kerätyksi, on minun, tutkijan, seuraava työ opetella tuntemaan tuo aineisto, kuvata se ja selvittää, analysoida sitä ja tehdä tutkimuksellisia johtopäätöksiä. Tämä merkitsee sitä että minun on koetettava tuntea myös omaa toimintatapaani, olla siitä tietoinen, sen vahvoista puolista ja sen puutteista. Kun olen omaksunut tällaista työasennetta, on ollut monesti miellyttävää ja monesti vaivatontakin alkaa tutustua vuosia sitten keräämääni aineistoon uudelleen. Tutkimuksen eräs kiinnostava puoli on juuri mieleen tulevien uusien kysymysten esille nousu. Ne yritän ratkaista. Tutkijana olen henkisen työn tekijä. Tätä ennen minun on ollut toimittava lähinnä käytännöllisten tarpeiden piirissä. Ne vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet mahdollisuuksiini omistautua tutkimusaineistooni tutustumiseen.  Minun, tutkijan, on elettävä tutkijan elämää. Se on jonkin verran erilaista kuin pelkkä kenttätyön tallennuksen käytännön tehtävien rutiininomainen suoritus. Minun on aloitettava työssäni myös itsen kuuntelu, reseptio. Teen tutkimustoimenpiteitä, interventioita silloin kun ne ovat tarpeen: otan yhteyttä uuteen kertojaan, suoritan lisähaastatteluja tai kuvallisen aineiston keruuta.

”Tällä lailla tutkija elelee vapaasti aineistonsa kanssa tehden sen mihin hänen sisäinen äänensä häntä kehoittaa. Tämä merkitsee sitä että hän tekee vain tutkimustaan edistävää, rakentavaa työtä.” (Lainaus tekstistäni v. 1996). 

Kun tunnen tarpeeksi aineistoani, alan tehdä sitä yhtä lailla mielessäni samalla lailla kuin kynää ja paperia käyttäen. Näin minulle kävi tehdessäni väitöskirjaa rouva Ina Känsälän (synt. Nygren, Alaveteli) ja tutkiessani muiden keskipohjalaisten parantajien paikallisia perinteisiä käsin tapahtuvia hoitoja.  Minulla on ollut metodina laittaa silmät kiinni ja tehdä työtä ajatuksissa, samalla lailla kuin teen esimerkiksi pöydän ääressä istuessani ja kirjoittaessani. Tuolla silmät suljettuna -työskentelyllä on ollut merkittävä osuus työtavoissani. Siten olen pystynyt parhaiten keskittymään kuva-aineistooni ja siihen tieteelliseen muuhun tietoon, mitä olen muiden tutkijoiden raporteista lukenut. Ne molemmat yhdessä ovat usein antaneet sysäyksen uuteen näkemykseen, uusiin yksityiskohtiin, jotka sohvalla tai sängyllä silmät kiinni maatessa ovat tuon sysäyksen voimasta nousseet mieleeni, mieleni näyttämölle näkyviin.

”Näin tutkijasta on tullut yksilö, itsenäisesti ajatteleva tiedemies. Nyt hän voi kokonaan omistautua oman työn tekemiseen. Hän ei ole riippuvainen kenestäkään. Ei työn tarkastajista, ei työn rahoittajista. Työ antaa hänelle neuvot sen tekoon.  Tämä henkinen prosessi on edellytys sille että tutkijaihminen voi tehdä yksilöllisen ja merkittävän raportin. Muuten hän on tiedeliturgikko tai -virkamies.” (Lainaus tekstistäni v. 1996). 

Antti Hernesniemi  5. 2. 2019