Kiinnittää huomiota uusissa Lääkärilehden palkitsemissa lääkäreiden tekemissä väitöstutkimuksissa, että ne ovat kovasti eriytyneen "somaattisen" medisiinan puolelta.
https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/vaitoskirjapalkinto-maailman-yleisimman-maksasairauden-tutkijalle/
Kaipaisin itse myös enemmän kuin tähän asti arvostusta yleislääketieteellistä, kansanterveys-/sosiaalilääketieteellistä tutkimusta ja psykiatris-psykologista tutkimusta kohtaan.
Ja varsinkin uudet metodit - niitä kaivataan. Erityisesti sairaana olemisen kokemisen puolelta. Se alue tuntuu olevan kovasti vähän tutkimuksen kohteena. Varsinkin omakohtainen potilaana olon kokemus. Tulee mieleen: metodina osallistuva havainnointi ja toimintatutkimus "potilaana olemisesta" meidän nykyajan terveydenhuollossa.
Tulisi aivan uusia puolia esiin mm. hoidettavana olemisesta, lääkkeiden vaikutuksista ja sivuvaikutuksista kun tutkija tekee kenttätutkimusta vertaisryhmäläisten kanssa, itse heidän vertaisenaan. On se erikoista että me määräämme, syötämme potilaille lääkkeitä, joiden useimpien vaikutuksista, jos niitä itse nauttii, siitä useimmilla meillä ei ole mitään kokemusta. Varsinkaan nuorena lääkärinä.
Eikö laadullinen, kvalitatiivinen tutkimus jo tee tuota ? Kyllä, osalta. Mutta tarkoitan nyt kyllä rohkeasti monitieteistä otetta. Nykyisen lääketieteellisen tutkimuksen ongelma on sen metodi: seurataan sivusta, mitataan, mitataan, mitataan - joka tietysti on omana alueenaan tärkeää ! Kaikkea mitataan fyysisesti, mutta ei omaa kokemusta juuri mitenkään. Jopa vältetään sen esiintuomista. Vaikka jokainen tutkija on itse ihminen ja kokee ainakin lievinä monia oireita joita hän tutkii.
Kummallista jos omaa kokemusta ei arvosteta myös lääketieteen tutkimuksessa. Sen esille nostaminen ja arvostaminen voi tuoda esille aivan uusia puolia sairauksien hoitoon. Kokemuspohjaisen lääketieteellisen tutkimuksen metodeja pitää ruveta kehittämään. Nyt on aika - kun yhä lisääntyvä teknologia melkein estää meitä kuulemasta ja kokemasta omaa kokemustamme - keskittyä tutkijan oman kokemuksen käyttöön yhtenä merkittävän tutkimusta syventävänä tekijänä. Esimerksi pelkkä haastattelututkimus ei metodina vie potilashoidon tutkimusta niin hyvin eteenpäin kuin se että tutkija kuuntelee - tutkimusmetodina - omaa kokemustaan ja on yhteydessä samaa tai samantyylistä kokemusta läpikäyvän vertaisryhmän kanssa.
Mielestäni monipuolisten lääkäreiden pitäisi alkaa tutkia ennakkoluulottomasti tätä aluetta. Osallistuminen hoitokokemukseen potilaana - mukaanlukien lääkkeiden nauttiminen ja toimenpiteiden kokeminen - tuo kaikki ja sen kokeminen ja tutkiminen luonnontieteellis-sosiologis-psykologisesti, se olisi tutkijalle tärkeää. Merkittävää olisi aito ote pyrkiä selvittämään mm. erilaisten voimakkaiden lääkkeiden vaikutusten ja sivuvaikutusten osuutta potilaan sairaus-terveys-kokemukselle. Missä määrin mikin lääke auttaa oireeseen, joko omaan tai toiseen, vertaisryhmässä ? Mikä lääkkeiden vaikutuksessa/sivuvaikutuksessa näyttää jäävän vähälle huomiolle. Osallistava/osallistuva havainnointi ja toimintatutkimus ovat metodeja, joista lääkäritutkija voisi lähteä eteenpäin.
Kvalitatiivinen tutkimus on tärkeää, kvantitatiivisen ohella. Edellisessä ei ole mitään väheksyttävää. Jokainen lääkäri on tehnyt ja tekee sitä päivittäin. Miten on mennyt ? kysytään potilaalta. Selvä kvalitatiivinen kysymys. Niskaa särkee. Sitten voidaan särkyhä/kipua kvantitoida asteikolla 1-10. Selvä kvantitoiva kysymys. Eli kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta yhdistää jokainen noin tekevä lääkäri.
Mutta etsin nyt tässä sitä olennaista tutkimustapaa, että lääkärin pitäisi itse olla potilaana ja olla vertaisryhmissä mukana ja kerätä siellä tietoa analyysiään varten. Tämä on harvinaista ja vähäistä.
Poden itse voimakasta ääniherkkyyttä. Vaikea löytää siihen apukeinoja. Eräs korvalääkäri jonka luona kävin, sanoi minulle tiivistyksenä, että melu ei vahingoita.Minä olen eri mieltä. Kyllä se on helvetillistä, kun ääniherkkänä joutuu kovaan moottorimeluun. Se nimenomaan vahingoittaa: pilaa päivän. Tästä on kysymys. Lääkärin pitäisi oppia ja tiedostaa, että pelkkä mittaava lääketiede ei tuo tuollaista ongelmaa, kuten esim. ääniherkkyyttä, kokevan potilaan kokemusta esiin. Tuollainen korvalääkärin vastaus on nurinkurinen. Juuri sen takia olin tullut tutkimukseen, että melu vahingoittaa minun jokapäiväistä elämääni.
https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/vaitoskirjapalkinto-maailman-yleisimman-maksasairauden-tutkijalle/
Kaipaisin itse myös enemmän kuin tähän asti arvostusta yleislääketieteellistä, kansanterveys-/sosiaalilääketieteellistä tutkimusta ja psykiatris-psykologista tutkimusta kohtaan.
Ja varsinkin uudet metodit - niitä kaivataan. Erityisesti sairaana olemisen kokemisen puolelta. Se alue tuntuu olevan kovasti vähän tutkimuksen kohteena. Varsinkin omakohtainen potilaana olon kokemus. Tulee mieleen: metodina osallistuva havainnointi ja toimintatutkimus "potilaana olemisesta" meidän nykyajan terveydenhuollossa.
Tulisi aivan uusia puolia esiin mm. hoidettavana olemisesta, lääkkeiden vaikutuksista ja sivuvaikutuksista kun tutkija tekee kenttätutkimusta vertaisryhmäläisten kanssa, itse heidän vertaisenaan. On se erikoista että me määräämme, syötämme potilaille lääkkeitä, joiden useimpien vaikutuksista, jos niitä itse nauttii, siitä useimmilla meillä ei ole mitään kokemusta. Varsinkaan nuorena lääkärinä.
Eikö laadullinen, kvalitatiivinen tutkimus jo tee tuota ? Kyllä, osalta. Mutta tarkoitan nyt kyllä rohkeasti monitieteistä otetta. Nykyisen lääketieteellisen tutkimuksen ongelma on sen metodi: seurataan sivusta, mitataan, mitataan, mitataan - joka tietysti on omana alueenaan tärkeää ! Kaikkea mitataan fyysisesti, mutta ei omaa kokemusta juuri mitenkään. Jopa vältetään sen esiintuomista. Vaikka jokainen tutkija on itse ihminen ja kokee ainakin lievinä monia oireita joita hän tutkii.
Kummallista jos omaa kokemusta ei arvosteta myös lääketieteen tutkimuksessa. Sen esille nostaminen ja arvostaminen voi tuoda esille aivan uusia puolia sairauksien hoitoon. Kokemuspohjaisen lääketieteellisen tutkimuksen metodeja pitää ruveta kehittämään. Nyt on aika - kun yhä lisääntyvä teknologia melkein estää meitä kuulemasta ja kokemasta omaa kokemustamme - keskittyä tutkijan oman kokemuksen käyttöön yhtenä merkittävän tutkimusta syventävänä tekijänä. Esimerksi pelkkä haastattelututkimus ei metodina vie potilashoidon tutkimusta niin hyvin eteenpäin kuin se että tutkija kuuntelee - tutkimusmetodina - omaa kokemustaan ja on yhteydessä samaa tai samantyylistä kokemusta läpikäyvän vertaisryhmän kanssa.
Mielestäni monipuolisten lääkäreiden pitäisi alkaa tutkia ennakkoluulottomasti tätä aluetta. Osallistuminen hoitokokemukseen potilaana - mukaanlukien lääkkeiden nauttiminen ja toimenpiteiden kokeminen - tuo kaikki ja sen kokeminen ja tutkiminen luonnontieteellis-sosiologis-psykologisesti, se olisi tutkijalle tärkeää. Merkittävää olisi aito ote pyrkiä selvittämään mm. erilaisten voimakkaiden lääkkeiden vaikutusten ja sivuvaikutusten osuutta potilaan sairaus-terveys-kokemukselle. Missä määrin mikin lääke auttaa oireeseen, joko omaan tai toiseen, vertaisryhmässä ? Mikä lääkkeiden vaikutuksessa/sivuvaikutuksessa näyttää jäävän vähälle huomiolle. Osallistava/osallistuva havainnointi ja toimintatutkimus ovat metodeja, joista lääkäritutkija voisi lähteä eteenpäin.
Kvalitatiivinen tutkimus on tärkeää, kvantitatiivisen ohella. Edellisessä ei ole mitään väheksyttävää. Jokainen lääkäri on tehnyt ja tekee sitä päivittäin. Miten on mennyt ? kysytään potilaalta. Selvä kvalitatiivinen kysymys. Niskaa särkee. Sitten voidaan särkyhä/kipua kvantitoida asteikolla 1-10. Selvä kvantitoiva kysymys. Eli kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta yhdistää jokainen noin tekevä lääkäri.
Mutta etsin nyt tässä sitä olennaista tutkimustapaa, että lääkärin pitäisi itse olla potilaana ja olla vertaisryhmissä mukana ja kerätä siellä tietoa analyysiään varten. Tämä on harvinaista ja vähäistä.
Poden itse voimakasta ääniherkkyyttä. Vaikea löytää siihen apukeinoja. Eräs korvalääkäri jonka luona kävin, sanoi minulle tiivistyksenä, että melu ei vahingoita.Minä olen eri mieltä. Kyllä se on helvetillistä, kun ääniherkkänä joutuu kovaan moottorimeluun. Se nimenomaan vahingoittaa: pilaa päivän. Tästä on kysymys. Lääkärin pitäisi oppia ja tiedostaa, että pelkkä mittaava lääketiede ei tuo tuollaista ongelmaa, kuten esim. ääniherkkyyttä, kokevan potilaan kokemusta esiin. Tuollainen korvalääkärin vastaus on nurinkurinen. Juuri sen takia olin tullut tutkimukseen, että melu vahingoittaa minun jokapäiväistä elämääni.
Kommentit
Lähetä kommentti