Rakennustöissä Mäntässä

Opin tuntemaan Keskiset kesällä 1974 kun olin rakennustöissä Mäntässä huhtikuusta syyskuuhun. Aatos oli vilkaspuheinen mies n. kuusissakymmenissä. Hän ajoi henkilöautollaan joka aamu talomme ohi Mustajärveltä Ruoveden kirkolle. Pääsin hänen kyydissään edelleen meitä odottavaan pakettiautoon, jolla useampia miehiä matkusti työmaalle Mänttään.  Sovittu aikamme, jolloin olisin tienvarressa oli kello kuusi. Aatos tuli ja sitten nousimme Kuurilan Veikon ja Eino Ruokkeisen kanssa pakettiautoon.

Päivän töissä olin usein eri työpisteessä kuin Aatos, Seppä, niin kuin häntä kutsuttiin. Kaikki miehet olivat kuitenkin yleensä näköetäisyydellä, jollei talon nouseva seinä ollut tiellä. Seppä meni kaasupulloineen, hitsipilleineen ja vasaroineen omaan työkohteeseensa aamulla. Kaasun tohinaa, liekin hehkua, vasaran kilkutusta.  Aatos ei ollut varsinaisesti missään työporukassa mukana, niin kuin useimmat kirvesmiehet. Hän hommaili erikoistumisensa ja luonteensakin puolesta jonkin verran muista erillään.

Matkat Ruovedeltä Mänttään ja takaisin olivat usein hauskoja. Tullessa minua monesti väsytti ja torkuin puolinukuksissa tai nukahdin. Kovasti juteltiin ja kerrottiin juttuja. Erityisesti äänessä oli Pulkkisen Timo. Nyykoolin Veikko ja Seppä olivat myös aktiivisia. 

Alkuun olin viikon pari auton ohjaamossa. Siellä oli tylsää ja niinpä nopeaan siirryin tutuiksi tulleiden työkavereiden puolelle ”matkustamoon”.  Pakettiautoa kutsuttiin orjavaunuksi. Matti, kirvesmies, joka muutenkin oli kovasti vaitonainen, oli erikoisen hiljainen. Kerran Timo kysyi: ”Ooks sää Matti menossa mököttäjien maailmankongressiin?”  Timon eläkeikää lähestyvä isä oli väliin myös töissä mukana. Timo körmyytti isäänsä väliin kovasti leikillään.

Eräänä iltapäivänä olimme lähdössä Mäntästä . Istuimme jo autossa, mutta Kuurilan Veikkoa ei kuulunut. Minä aloin laulella virren nuotilla: ”Mestariaan ikävöiden, Veikkoa ei vielä näy”.

Olin aiemmin ollut töissä Helsingissä mm. matkahuollossa. Siellä kannoin paketteja osoitteiden mukaan eri hyllyille. Postissa olin myös jouluavustajana. Röntgenlausuntojen kirjoittajana olin pari kuukautta; tässä työssä konekirjoitustaidoistani ja siihenastisesta koulutuksestani oli hyötyä.

Rakennusmiesten kanssa oli mukava olla. Meillä oli välitön ilmapiiri. Asiat sanottiin usein liioteltuina huutoina – pyyntöön tai käskyyn pantiin mukaan huumoria.  Urakkaa ei saanut varsinkaan ennen sen sopimista pilata. Tästä jo ensimmäisenä päivänäni raudoittaja meitä varoitti, kun erään toisen ikäiseni kanssa rivakasti aloimme kaivaa ja paiskia soraa montun pohjalta.

Kahvi- ja ruokatunneilla pelattiin korttia. Minäkin olin siinä hommassa mukana. Pari kertaa meni isompikin summa nokituksissa. Silloin ei auttanut muuta kuin jäädä seuraavalla kerralla pois kierroksesta. Varsinkin Pörö ja Roope olivat sökössä innokkaasti mukana. Pörö oli nosturikuskina. Hän esitti asiansa yleensä aina käkättäen ja virnistellen, tupakka paloi hampaissa.

Tein paljon töitä Korkalaisen Ollin kanssa. Hän oli pieni karjalaismies, joka puhui vilkkaasti. Hän oli jo päälle kuudenkymmenen, tai täytti juuri silloin kesän alussa 60 vuotta. Hän oli itse asiassa vanhemman näköinen, laiha ja vähän koukkuryhtinen.  Korkalainen teki yleensä sekatöitä. Hän oli hyvin ahkera mies. Timpurit eivät häntä oikein pitäneet arvossa. Minä viihdyin hänen kanssaan. Erikoisen vauhdikasta oli seinän valumme korkealla kivijalan päällä. Korkalainen heilui muovisissa suojahousuissaan tärisevän ”vipran” kanssa ja minä autoin häntä lapiolla. Pörö siirsi betonikuupan lähellemme ja sieltä se laskettiin kasettien väliin. Seinää nousi.

Tuon neljän kuukauden aikana ei sattunut pahempia onnettomuuksia. Niitä olisi helposti voinut tulla: kivijalassa oli paljon rautoja pystyssä; kasetin päältä olisi voinut pudota valuvaiheessa, jne. Kesän alussa saimme käyttöömme keltaiset suojakypärät. Ne tuntuivat tärkeiltä varsinkin kun nosturimies alkoi liikuttaa lankkuja ja betonia työmaan ilmatilassa.

Rakennuksella näin taas veistostarpeita, jotka olin vuotta aiemmin joutunut jättämään. Lankut, laudat, erilaiset rautarakenteet kiinnittivät huomiotani. Yhden käytöstä poistetun hellanpäällyksen kuljetin autossa mukanani tulevaksi tarveaineeksi.

Tämä työmaa oli minulle osa kansalaisopiskeluani: olin mukana mukavassa miesporukassa täysivaltaisena jäsenenä. Ei kysytty koulunkäynnistä, elämäntilanteesta. Tärkeää oli, että työnsä teki, ja siinäkään ei aina nyt kauheaa kiirettä ollut.

Oli mukava olla Aatoksen kanssa. Hän kertoili kaikenlaista, jota sitten kommentoin ja kysyin lisää. Kun myöhemmin 1981 vuodesta lähtien aloin tehdä kansanlääkintätutkimusta Pohjanmaalla ja muualla, tulin haastatelleeksi suurta joukkoa ihmisiä, monia heistä perusteellisesti. Tämä Aatoksen kanssa jutusteluni oli minulle hyvää harjoitusta, vaikka en sitä silloin niin ajatellut.

Olin luonnollisesti tehnyt kotona ja muuallakin jo monenlaista ruumiillista työtä. Nyt olin kuitenkin, 24-vuotiaana, kuukausia toisenlaisessa palkkatyöympäristössä kuin siihen asti, toisenlaisten ihmisten kanssa heidän vertaisenaan, en ylä- enkä alapuolella. Olin pelkästään oman ruumiillisen työn varassa.